Kävin tässä päivänä muutamana Kauneimmat joululaulut -tilaisuudessa. Kauneimmat joululaulut on Suomessa muodostunut hyvin suosituksi perinteeksi. Vuosi vuoden perään kirkot täyttyvät näinä iltoina ihmisistä, jotka haluavat ottaa osaa yhteisiin lauluhetkiin. Pastori Heikki Korhonen pohti tuona iltana puheessaan joululaulutilaisuuksien suosiota. Vaikka syitä saapua kirkkoon laulamaan joululauluja on varmasti monia, hän epäili tilaisuuksien yhteisöllisyyden olevan yksi vetävimmistä tekijöistä. Kauneimpiin joululauluihin kiteytyy monille yhteisiä muistoja, jopa yli sukupolvien kuilujen. Yhdessä laulaminen on yhteisten merkityksien jakamista. Lauluja voisi toki laulaa yksinkin, mutta tärkeää on juuri yhdessä laulaminen – laulujen sanoman yhdessä kokeminen.

Hermeneutikko Gadamerille teatteri ja esittävä taide kiteyttävät taiteen kokemisen monia paradigmoja. Hän on käsitellyt juuri näitä taiteen aloja erityisen paljon, koska niissä tulee näkyviin taiteen yhteisöllisyys myös kokijan kannalta. Hän näkee taiteen kokemisen olevan sisäänrakennetusti yhteisöllistä. Taide on siten perustavanlaatuisesti ihmisten välistä – toista ihmistä kohti kurkottamista. Se on yhteyden hakemista, mutta samalla myös oman itsen ja toisen toiseuden ymmärtämistä.

Heikki Korhonen palasi puheessaan takaisin ihmisen laulamisen alkujuurille. Laulua on harrastettu nuotioiden äärellä, luolien suulla, teltoissa taloissa, kodeissa, temppeleissä ja kirkoissa. Se on ollut tärkeä inhimillisten merkitysten välittämisen tapa, ja on sitä yhä edelleen. Tämä tulee todeksi kirkkojen järjestämissä yhteislaulutilaisuuksissa. Mikä sitten erottaa tämän yhteisöllisen laulamisen siitä taiteen kokemisen yhteisöllisyydestä, josta Gadamer puhuu.

Pragmatistinen taiteenteoria lähtee ajatuksesta että esteettinen kokemus on kiinteä osa inhimillistä kokemisen kenttää. John Dewey korostaa esteettisen kokemuksen arkipäiväisyyden luonnetta ja pitää sitä kokemisen aidoimpana muotona. Yhteiskunnallinen ja poliittinen kehitys on harhaanjohtavasti lokeroinut taiteen omalle, elämästä erilliselle alueelleen. Toki tähän on taiteen historiassa pyritty myös varsin tarkoitushakuisesti. Pääasia Deweyn mukaan kuitenkin on, että taide ei luonnostaan ole muista elämänalueista erillinen saarekkeensa, vaan sen tulisi olla kiinteästi sen osa.

Kirjassaan Art as experience Dewey lähtee kerimään auki kokemisen käsitettä. Elävillä olioilla on hänen mukaansa tarve päästä yhteyteen ympäristönsä kanssa, välittää kokemuksiaan. Ihmisellä on tämän lisäksi tietoisuus. Hän tiedostaa halunsa olla yhtä ympäristönsä kanssa. Tämä on esteettisen kokemisen perusta.

Elämä näyttäytyy Deweylle syklisenä. Sitä rytmittävät pyrkimys kohti yhteyttä ihmisen ja hänen ympäristönsä kanssa, yhteyden saavuttaminen, mutta myös aina erkaantuminen. Esteettinen kokemus ei synny niinkään ihmisen ja hänen ympäristönsä yhteen sulautumisesta, vaan pikemminkin halusta kohti tätä harmonian ja ykseyden tilaa. Taiteen voidaan siis nähdä olevan eräs ihmisen keinoista pyrkiä ymmärtämään itseään, omaa olemisen tapaansa ja suhdettaan maailmaan. Myös tiede on pyrkimystä tähän samaan. Erona on se, että tutkija operoi abstraktien käsitteiden avulla, kun taiteilija taas käyttää välineenään todellisuutta. Taide on fyysinen olemisen tapa, kehollinen pyrkimys kohti ymmärrystä, yhteyttä.