Tiistaina kävin katsomassa Todd Solondzin Palindromesin (2004), kun se viimein saapui kaupunkiin. Viisaasti olivat ylioppilaskunnassa järjestäneet poikkeuksellisen toisen näytöksen tälle muualla näkymättömälle elokuvalle. No, ainakaan poistuessani näytöksestä ei juuri seuraavaan näytökseen jonottaneita juuri näkynyt. Mut, ehkä ne oli kaikki myöhässä, toivottavasti. Olisi kurjaa kun ainoa kaupungin mielenkiintoista ohjelmaa ylläpitävä elokuvateatteri tekisi huimasti tappiota.

Asiaan kuuluvan solondz-hämmennyksen lisäksi mieleen jäi kuvasta kytemään muutamia kohtauksia. Itseasiassa kaksi. Elokuvan puolivälin jälkeen, Avivan lyöttäydyttyä Earlin seuraan ja esiintyessä tämän tyttärenä, pariskunta poistuu dinerista autolleen. Tässä on lyhyt kuva siitä miten Earl löytää roskiksesta vauvanuken, jonka alapäähän on tungettu viinipullo ja vatsaan kirjoitettu mustalla tussilla "Fuck me!" Miehen ilme on tosi uskomaton, kauhistunut ja jotenkin alistunut yhtä aikaa. Eihän sitä siinä kohtaa vielä ajatellut, mutta jäi se jotenkin mieleen. Loppupuolella Aviva juttelee kotiinpaluujuhlissaan pedofiliasta syytetyn, oliko se nyt Mark -nimisen tyypin kanssa. Hän sanoo että uskoo Markin syyttömyyteen, koska "pedofiilit rakastavat lapsia."

Vaikka elokuva minua hieman ärsyttikin, niin siinä kyllä ansiokkaasti nostettiin keskusteluun lasten seksuaalisuutta ja seksuaalisuuden ja rakkauden välistä rajaa koskevia kysymyksiä. Avivan monihenkilöisyys jätti aika etäisen olon koko aiheeseen. Toisaalta teemat nousivat siten paremmin esille, eivätkä jääneet vain yhden, kyseisen tarinan vangiksi. Kyllä kai lastenpsykologiassa (en juuri tunne aluetta..) pientenkin lasten seksuaalisuus on jo aikaa sitten tunnustettu. Jotenkin on kuitenkin vähän vaikea hyväksyä esiteinin seksualisuuden samastamista aikuisen seksualisuuteen. Eihän sitä elokuvassa suoraan tehykään, mutta korostettiin sitä, että eron tekeminen ei ole niin suoraviivaista, varsinkin kun samaan asiaan liitetään ainakin arkikielenkäytössä rakkauden käsite. Oikeastaan elokuvan päähenkilöitähän (ja itseasiassa monia sivuhenkilöitäkin) yhdisti rakkaus lapsiin - mutta miten monissa muodoissa se voikaan ilmetä.

Joka tapauksessa, vaikka en Palindromesia voi pitää mitenkään superlatiivien elokuvana, erinomaisena, vuoden elokuvatapauksena tai kamalimpanakaan, se ansaitsee ehdottoman tunnustuksen varsin vähän keskustellun yhteiskunnallisen ja syvästi inhimillisen aiheen ennakkoluulottomasta käsittelystä. Rakkaus on sana joka liiankin helposti hyväksytään. Runsaasta käytöstä johtuen se on laajentunut kuvaamaan yhä uusia asioita, tunteita ja tapoja toimia. Palindromes onnistuu käsittelemään rakkautta, myös sen ikävämmissä ilmenmismuodoissa, uudesta näkökulmasta sortumatta liialliseen raskauteen. Hyvä elokuva.