Tiistaina kävin katsomassa Todd Solondzin Palindromesin (2004), kun se
viimein saapui kaupunkiin. Viisaasti olivat ylioppilaskunnassa
järjestäneet poikkeuksellisen toisen näytöksen tälle muualla
näkymättömälle elokuvalle. No, ainakaan poistuessani näytöksestä ei
juuri seuraavaan näytökseen jonottaneita juuri näkynyt. Mut, ehkä ne
oli kaikki myöhässä, toivottavasti. Olisi kurjaa kun ainoa kaupungin
mielenkiintoista ohjelmaa ylläpitävä elokuvateatteri tekisi huimasti
tappiota.
Asiaan kuuluvan solondz-hämmennyksen lisäksi mieleen jäi kuvasta
kytemään muutamia kohtauksia. Itseasiassa kaksi. Elokuvan puolivälin
jälkeen, Avivan lyöttäydyttyä Earlin seuraan ja esiintyessä tämän
tyttärenä, pariskunta poistuu dinerista autolleen. Tässä on lyhyt kuva
siitä miten Earl löytää roskiksesta vauvanuken, jonka alapäähän on
tungettu viinipullo ja vatsaan kirjoitettu mustalla tussilla "Fuck me!"
Miehen ilme on tosi uskomaton, kauhistunut ja jotenkin alistunut yhtä
aikaa. Eihän sitä siinä kohtaa vielä ajatellut, mutta jäi se jotenkin
mieleen. Loppupuolella Aviva juttelee kotiinpaluujuhlissaan
pedofiliasta syytetyn, oliko se nyt Mark -nimisen tyypin kanssa. Hän
sanoo että uskoo Markin syyttömyyteen, koska "pedofiilit rakastavat
lapsia."
Vaikka elokuva minua hieman ärsyttikin, niin siinä
kyllä ansiokkaasti nostettiin keskusteluun lasten seksuaalisuutta ja
seksuaalisuuden ja rakkauden välistä rajaa koskevia kysymyksiä. Avivan
monihenkilöisyys jätti aika etäisen olon koko aiheeseen. Toisaalta
teemat nousivat siten paremmin esille, eivätkä jääneet vain yhden,
kyseisen tarinan vangiksi. Kyllä kai lastenpsykologiassa (en juuri
tunne aluetta..) pientenkin lasten seksuaalisuus on jo aikaa sitten
tunnustettu. Jotenkin on kuitenkin vähän vaikea hyväksyä esiteinin
seksualisuuden samastamista aikuisen seksualisuuteen. Eihän sitä
elokuvassa suoraan tehykään, mutta korostettiin sitä, että eron
tekeminen ei ole niin suoraviivaista, varsinkin kun samaan asiaan
liitetään ainakin arkikielenkäytössä rakkauden käsite. Oikeastaan
elokuvan päähenkilöitähän (ja itseasiassa monia sivuhenkilöitäkin)
yhdisti rakkaus lapsiin - mutta miten monissa muodoissa se voikaan
ilmetä.
Joka tapauksessa, vaikka en Palindromesia voi pitää
mitenkään superlatiivien elokuvana, erinomaisena, vuoden
elokuvatapauksena tai kamalimpanakaan, se ansaitsee ehdottoman
tunnustuksen varsin vähän keskustellun yhteiskunnallisen ja syvästi
inhimillisen aiheen ennakkoluulottomasta käsittelystä. Rakkaus on sana
joka liiankin helposti hyväksytään. Runsaasta käytöstä johtuen se on
laajentunut kuvaamaan yhä uusia asioita, tunteita ja tapoja toimia.
Palindromes onnistuu käsittelemään rakkautta, myös sen ikävämmissä
ilmenmismuodoissa, uudesta näkökulmasta sortumatta liialliseen
raskauteen. Hyvä elokuva.
torstai, 24. marraskuu 2005
Kommentit