Edelleen pakerran samat tekstin parissa. Tämä nyt ei ole edes niitä graduni kannalta oleellisimpia, mutta kun en yksinkertaisesti pysty yliolkaisesti käsittelemään mitään. Tai siis, asioiden käsitteleminen ylipäätään vaatii minulta varsin pikän ajan.

Nykytaide on romuttanut monessa suhteessa käsityksen siitä, että taideteos olisi sidoksissa objektiin. Itse asiassa taiseteoksen irtaantuminen fyysisestä objektista on alkanut jo modernismi kaudella, jolloin dadaistit ja käsitetaiteilijat pyrkivät kaatamaan perintyeisiä käsityksiä siitä mitä taide on. Kenties tunnetuimpana esimerkkinä voi pitää vaikkapa Duchampin Suihkulähdettä (1917). Readymaden tavoitteena oli irrottaa taide esinneestä ja tuoda se järjen ja älyn palvelukseen.

Kyseisessä tekstissä (Shusterman 1995, Beneath Interpretation) Shusterman kommentoi Susan Sontagin hermeneuttisen universalismin kritiikkiä. Siinä missä Shusterman vastustaa tulkinnan ja ymmärtämisen käsitteiden sekoittamista toisiinsa, Sontag katsoo tulkinnan olevan kokonaan väärä lähtökohta taiteen kokemiselle. Sontagille taiteen tulkitseminen merkitsee taiteen kokemisen latistamista, alistamista järjen ylivallan alle. Hän puolustaa välitöntä aistillista kokemusta ainoana oikeana taiteen vastaanottamisen tapana.

Monet nykytaiteen muodot eivät ole lainkaan aistillisesti koettavissa, tai ainakin vain hyvin pienelle joukolle ihmisiä. Yhteisötaide on hyvä esimerkki siitä, että taiteen välitön kokeminen mahdollistuu vain ja ainoastaan niille ihmisille jotka ovat välittömästä tekemisissä taiteilijan kanssa. Performanssitaide taas on koettavissa vain ajassa, teoksen keriytyessä olemassaoloonsa performanssin aikana. Nämä ovat taidemuotoja, jotka toisaalta vaativat hyvinkin aistillista läsnäoloa vastaanottajaltaan, mutta ovat mielestäni olemassa myös aistillisen kokemuksen ulkopuolella, ajatuksina, ideoina ja muistoina.

Shusterman kuitenkin vakaasti puolustaa näkemystään, että kaikki älyllinen ei ole tulkintaa. Hän moittii Sontagia teoksen muodon asettamisesta sisällön edelle, kun tämän tyypistä kahtiajakoa ei tulisi edes tehdä. Muoto ja sisältö eivät lopulta ole erotettavisa toisistaan. Lisäksi hän huomauttaa, että teoksen muodon aistillinen vastaanottaminen ei suinkaan ole ei-älyllistä toimintaa, vaan vaatii pelkän sisällön vastaanottamiseen verrattuna paljon moniulotteisempaa inhimillisen ymmärtämisen skaalaa. Hän yhtyy Sontagin hemeneuttisen imperialismin vastustustukseen korostamalla että ilmantulkintaakin on mahdollista kokea mielekkäitä kokemuksia. Taiteen äärellä tämä on selvääkin selvempää. Shusterman ei kuitenkaan hylkää tulkinnan merkitystä inhimillisessä kokemuksessa, vaan haluaa hyväksyä sen yhdeksi ymmärtämisen osa-alueeksi. Tukinta ei ole sama asia kuin ymmärrys, se on yksi ymmärtämisen monista ilmenemismuodoista.