Pragmatistien taidekäsitys lähtee ajatuksesta, että taide ei ole muista elämänalueista erillinen. Se on kiinteä osa elämäämme siinä missä syöminen, leikkiminen, oppiminen ja rakastaminenkin. Taiteella on toki oma historiansa, jonka aikana sen erityislaatuisuutta on nostettu esille koettamalla erottaa se omaksi erityisalueekseen. Erottelu muuhun inhimilliseen toimintaan on nostettu esille jopa niin jyrkästi, että taiteesta on osittain tullut epäinhimillistä. Taiteen alueella on korostettu sen omalakisuutta. Perinteisten arvojen ravistelu on nähty taiteen oikeutena ja velvollisuutena - taiteen keinona olla tekemisissä muun inhimillisen maailman kanssa luopumatta kuitenkaan taiteen omasta identiteetistä. Erottelu on kuitenkin vain näennäinen. Samanaikaisesti, ja jopa samojen tahojen toimesta taiteen on korostettu kuuluvan kaikille. Tämä ristiriita kuuluu vahvasti modernistiseen ja avant-gardistiseen taiteen perinteeseen, mutta se on näkyvissä osittain myös nykytaiteessa. Nykytaide on vahvasti tämän ristiriidan leimaama ja se näkyy vahvimmin siinä, miten tätä ristiriitaa ja vastakkainasettelua on pyritty kumoamaan.

Nykytaiteen museo Kiasman taidekasvatusprojekti Kiertokoulu korostaa taiteen erityislaatuista merkitystä. Taide on tärkeää, sillä sen tarjoaa meille vaihtoehtoisia tapoja tarkastella maailmaamme. Samalla Kiasman Kiertokoulu kuitenkin lähtee pragmatistisesta oletuksesta, että taide ei kuulu ainoastaan taiteelle, vaan sen on pysyäkseen elävänä oltava kiinteä osa muuta yhteiskuntaa. Tuomalla taiteen osaksi kouluopetusta, Kiertokoulu pyrkii tuomaan nykytaiteen osaksi tämän päivän nuorten elämismaailmaa. Nykytaide on Kietokoulussa paitsi päämäärä, myös vahvasti väline. Tämä on perinteisen koulujen taidekasvatuksen kannalta olennaisesti uudenlainen näkemys taiteeseen.

Kävin tässä päivänä muutamana Kauneimmat joululaulut -tilaisuudessa. Kauneimmat joululaulut on Suomessa muodostunut hyvin suosituksi perinteeksi. Vuosi vuoden perään kirkot täyttyvät näinä iltoina ihmisistä, jotka haluavat ottaa osaa yhteisiin lauluhetkiin. Pastori Heikki Korhonen pohti tuona iltana puheessaan joululaulutilaisuuksien suosiota. Vaikka syitä saapua kirkkoon laulamaan joululauluja on varmasti monia, hän epäili tilaisuuksien yhteisöllisyyden olevan yksi vetävimmistä tekijöistä. Kauneimpiin joululauluihin kiteytyy monille yhteisiä muistoja, jopa yli sukupolvien kuilujen. Yhdessä laulaminen on yhteisten merkityksien jakamista. Lauluja voisi toki laulaa yksinkin, mutta tärkeää on juuri yhdessä laulaminen – laulujen sanoman yhdessä kokeminen.

Hermeneutikko Gadamerille teatteri ja esittävä taide kiteyttävät taiteen kokemisen monia paradigmoja. Hän on käsitellyt juuri näitä taiteen aloja erityisen paljon, koska niissä tulee näkyviin taiteen yhteisöllisyys myös kokijan kannalta. Hän näkee taiteen kokemisen olevan sisäänrakennetusti yhteisöllistä. Taide on siten perustavanlaatuisesti ihmisten välistä – toista ihmistä kohti kurkottamista. Se on yhteyden hakemista, mutta samalla myös oman itsen ja toisen toiseuden ymmärtämistä.

Heikki Korhonen palasi puheessaan takaisin ihmisen laulamisen alkujuurille. Laulua on harrastettu nuotioiden äärellä, luolien suulla, teltoissa taloissa, kodeissa, temppeleissä ja kirkoissa. Se on ollut tärkeä inhimillisten merkitysten välittämisen tapa, ja on sitä yhä edelleen. Tämä tulee todeksi kirkkojen järjestämissä yhteislaulutilaisuuksissa. Mikä sitten erottaa tämän yhteisöllisen laulamisen siitä taiteen kokemisen yhteisöllisyydestä, josta Gadamer puhuu.

Pragmatistinen taiteenteoria lähtee ajatuksesta että esteettinen kokemus on kiinteä osa inhimillistä kokemisen kenttää. John Dewey korostaa esteettisen kokemuksen arkipäiväisyyden luonnetta ja pitää sitä kokemisen aidoimpana muotona. Yhteiskunnallinen ja poliittinen kehitys on harhaanjohtavasti lokeroinut taiteen omalle, elämästä erilliselle alueelleen. Toki tähän on taiteen historiassa pyritty myös varsin tarkoitushakuisesti. Pääasia Deweyn mukaan kuitenkin on, että taide ei luonnostaan ole muista elämänalueista erillinen saarekkeensa, vaan sen tulisi olla kiinteästi sen osa.

Kirjassaan Art as experience Dewey lähtee kerimään auki kokemisen käsitettä. Elävillä olioilla on hänen mukaansa tarve päästä yhteyteen ympäristönsä kanssa, välittää kokemuksiaan. Ihmisellä on tämän lisäksi tietoisuus. Hän tiedostaa halunsa olla yhtä ympäristönsä kanssa. Tämä on esteettisen kokemisen perusta.

Elämä näyttäytyy Deweylle syklisenä. Sitä rytmittävät pyrkimys kohti yhteyttä ihmisen ja hänen ympäristönsä kanssa, yhteyden saavuttaminen, mutta myös aina erkaantuminen. Esteettinen kokemus ei synny niinkään ihmisen ja hänen ympäristönsä yhteen sulautumisesta, vaan pikemminkin halusta kohti tätä harmonian ja ykseyden tilaa. Taiteen voidaan siis nähdä olevan eräs ihmisen keinoista pyrkiä ymmärtämään itseään, omaa olemisen tapaansa ja suhdettaan maailmaan. Myös tiede on pyrkimystä tähän samaan. Erona on se, että tutkija operoi abstraktien käsitteiden avulla, kun taiteilija taas käyttää välineenään todellisuutta. Taide on fyysinen olemisen tapa, kehollinen pyrkimys kohti ymmärrystä, yhteyttä.

Laitoin vielä toisen perään. Tässä tyhjä kurkkupurkki, tyhjä.

Jotenkin se kummasti vaan mieltä raujottaa, kun saa sentään jotain aikaiseksi, vaikka se tekstiä ei olisikaan. Sitäpaitsi keittiöstudiossa valojen kanssa häärääminen oli superhauskaa. Purkkien sisällöt siis todella kiehtovat mieltäni.

Kuva jääkaapin pilaantuneesta sisällöstä. Eri asia on se miten tämä hyödyttää lopputyöni tekemistä. Siitä lisää ensiviikolla...

Olin alkuviikosta museologian opiskelijoiden kanssa ekskursiolla. Museoissa on kiva käydä. Alan opiskelijoina saimme kuulla selvityksiä myös museoiden toiminnasta. Jostakin syystä reissun aikana varsinkin taidemuseoiden tilanteesta tuli hieman toivoton olo. Tarina eteni aina suurinpiitein samaan tapaan.

Henkilöstöä on vähennetty. Suomen "tavalliset" taidemuseot toimivat keskimäärin kahden museoammatillisesti koulutetun henkilön voimin. Näyttelytoiminta on laantunut noin puoleen siitä mitä aiemmin on tehty, usein enemmänkin.

Tilakysymykset vaivaavat. Museoilla on juuri meneillään tai edessään suuria remontteja, jotka nekään eivät riitä museaalisten olosuhteiden luomiseen. Kulttuurikeskuskia on suunniteltu, mutta niiden eteenpäinvieminen on jäissä. Kun kokoelma-amanuenssilta kysyy, mitä yhteistyötä he tekevät muiden kulttuurilaitosten kanssa, niin he kertovat lähettävänsä vuosittain kirjeen kouluille tulevista näyttelyistä. Ja kävijöitä ei ole eikä tule.

Pennosisa täytyy taistella. Kun kuntien julkista toimintaa supistetaan, on kaikki turha pudotettava pois. Vastakkain jäävät vanhustenhoito ja taide - ja taidehan on tunnetusti turhaa. Museotyöntekijöillä ei tunnu olevan valmiuksia perustella oman toimintansa tärkeyttä. Tietenkin vanhukset hoituisivat halvemmallakin, jos kaikki vaan kytkettäisiin letkuihin ja huumattaisiin kunnolla, mutta eihän se ole inhimillinen ratkaisu. Miksi museotoimi on kulttuurinkin kentällä kaikkein pahimmassa lapsipuolen asemassa?

Taidemuseoilla on tietenkin todellisia ongelmia toimintansa kanssa. Kuitenkin päällimmäiseksi tunteeksi kierrokseltamme jäi suuttumus. Oikein vihaksi pisti se että vaan kiltisti alityövoimalla pakerretaan näyttelyitä ja toivotaan että jonakin päivänä joku huomaa että on meillä ihan oikeesti kaikkee kivaa täällä. Ne vähäiset resurssit pitäisi pistää sinne missä hyöty tulevaisuudelle on suurin.

Tietysti valtion rahoituksen osuus on tärkeä museotoiminnan ylläpitämisessä, mutta se ei riitä. Varsinkin kun odotettavissa on todennäköisesti supistuksia siihenkin. Paikallisille päättäjille on näytettävä mitä hyötyä kulttuuritoimnnan ylläpitämisestä on. Tämä koskee tietenkin muitekin kuin taidemuseolaitoksia. Näkisin että tässä on nimemaan museopedagogisella toiminnalla äärettömän iso merkitys. Se nimittäin on juuri sitä museon ulospäin näkymistä, museoiden merkityksestä kertomista, niin lapsille kuin aikuisillekin.